Kohta peruskoulu on ohi. Sitten me vain lähdetään eri paikkoihin, kaikista ei tiedä näkeekö koskaan tai tuleeko pidettyä yhteyttä. Vastahan me tultiin tähän kouluun. Silti tuntuu, kuin siitä olisi sata vuotta aikaa. Aika on kulunut nopeasti läpi koko yläasteen. Suunnilleen vuosi sitten istuttiin kahdeksasluokkalaisina kevätjuhlassa ja ainakin itse mietin, milloin koko juttu loppuu, milloin yhdeksäsluokkalaiset saavat todistuksensa, että päästään itse saamaan todistukset. Nyt on meidän vuoromme hakea todistukset koko koulun edessä.

Musiikki on kuulunut kouluaikaan. Musiikin tunnit alkoivat loppujen lopuksi olla tällaiselle sävelkorvattomalle kidutusta, mutta seitsemännen luokan jälkeen musiikin tunteja ei ole ollutkaan. Onneksi - ainakin minun kohdallani. Silti musiikki on kuulunut jollain tavalla kouluaikaan. On ollut musiikkia, jonka takia pää on meinannut räjähtää... Sitten taas jotain, mikä on auennut uudella tavalla. Otetaan nyt esille Irinan kappale Jälki, josta tulkintani on ollut aina erilainen eikä tule muuttumaankaan, mutta tulkintaan on tullut ns. uusi ulottuvuus.

"Tiedän sun lähtevän joskus täältä pois
Mutten tahtois nähdä sitä päivää
Vuodet vähenee"

Jotenkin vain on tuntunut, ettei kukaan halunnut odottaa sitä päivää, kun peruskoulu loppuisi. Tuo pätkä olisi sopinut kuvaamaan sitä, kun oltiin seitsemännellä luokalla.

"Myönnän, että pelkään
Suuri tuntematon on
Se jonne täältä lähdetään"

Se "suuri tuntematon" on tässä tilanteessa lukio tai ammattikoulu tai se minne ikinä meneekään. Joka tapauksessa... Näin on nyt.